Tutkimusten (esim. Ruuskanen 2015) mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettuina olleilla ja sieltä itsenäistyvillä nuorilla on kohonnut riski ajautua asunnottomuuteen. Suomalaiset nuoret muuttavat lapsuudenkodista pois keskimäärin 19-vuotiaana, kodin ulkopuolelle sijoitetut nuoret usein jo sinä päivänä, kun he täyttävät 18 vuotta. Nuorella iällä kotoa muuttamiseen liittyy taloudellisia riskejä, ja varhainen kotoa muuttaminen on yhteydessä kasvaneeseen köyhyysriskiin ja nuoren elintason laskuun. Nämä linkittyvät myös nuorten hyvinvointiin ja arjenhallintaan. Lastensuojelusta itsenäistyvillä nuorilla on lähes aina traumatausta ja monilla on lisäksi haasteita oppimisessa sekä toiminnanohjauksessa. Myös mielenterveyden haasteet ja päihteidenkäyttö ovat yleisempiä kuin kotoa itsenäistyvillä nuorilla. Nämä haastavat nuoren itsenäisen elämän alkutaipaleella
Monilla nuorilla on puutteelliset tiedot siitä, miten vuokravakuudet, kotivakuutukset, vuokran maksut ja muut arjen talousasiat hoidetaan ja mitkä ovat taloyhtiön pelisäännöt. Nuorilla on riski joutua asunnottomaksi, jos siirtyminen itsenäiseen asumiseen tapahtuu liian varhain, äkisti tai ilman, että nuori on saavuttanut itsenäisyyden vaatimia taitoja. Yksi keskeisistä itsenäistymisen haasteista on omaan asuntoon muuttaminen. Asumiseen liittyvä elämänhallinta ja arjen suunnittelu ovat asioita, joihin nuori ei välttämättä ole varautunut, tai johon häntä ei ole valmisteltu.
Pakopeli itsenäisyyteen -hankkeen aluksi teimme alkukartoituksen, jossa selvitimme lastensuojelusta itsenäistyvän nuoren haastekohtia matkalla omaan asuntoon ja itsenäiseen elämään. Yhdessä yössä aikuiseksi -selvitys löytyy liitetiedostosta.
Sijaishuollon toimijoiden eli lastensuojelulaitosten ja perhehoitajien tehtäviin kuuluu käydä nuoren kanssa läpi itsenäistymiseen liittyviä asioita ja opettaa hänelle itsenäisen asumisen taitoja. Lastensuojelulaitoksissa on hyvin kirjavia käytäntöjä sen suhteen, miten tämä käytännössä toteutetaan. Mitään valtakunnallista tai edes hyvinvointialueen sisäistä ohjeistusta ei ole, vaan kaikki tekevät asiat omalla tavallaan. Myös saman laitoksen sisällä voi olla vaihtelevuutta riippuen nuoren omaohjaajan kokemuksesta ja näkemyksestä. Myös nuori voi hankaloittaa asioiden oppimista, jos hän ei vaikkapa huonosta voinnistaan johtuen pysty sisäistämään asioita tai on paljon hatkassa.
Valo on kadonnut -pakopeli antaa lastensuojelulaitoksille ja perhehoitoon valmiin toimintamallin, jonka avulla nuoren kanssa voidaan käydä läpi asumiseen ja itsenäistymiseen liittyviä asioita, vastuita, tunteita ja ajatuksia. Pilotointien perusteella nuoret ovat kokeneet pelin realistiseksi ja mielenkiintoiseksi ja pilotointeihin osallistuneiden lastensuojelulaitosten ohjaajien mukaan pelin pelanneet nuoret ovat olleet muita kiinnostuneempia itsenäistymiseen liittyvistä asioista. Pakopelin tarkoitus ei ole opettaa nuorelle itsenäistymisen taitoja, vaan avata pelikokemuksen myötä ajatuksia asumiseen liittyen. Varsinainen työskentely ja oppiminen tapahtuvat työkirjan läpikäymisen yhteydessä.
Pakopelin kohderyhmänä ovat lastensuojelun sijaishuollosta itsenäistyvät nuoret. Pakopeli sisältää kuitenkin paljon elementtejä, jotka auttavat myös kotoa itsenäistyvää nuorta hahmottamaan itsenäisen elämän vastuita, joten peliä on käytetty myös esimerkiksi nuorten työpajoilla.
Pelin sisällöt nousivat esiin nuorten kanssa työskentelevien ammattilaisten ja vuokranantajien kokemuksesta. Tämän jälkeen kokemustaustainen pelinkehittäjänuorten ryhmä valitsi teemoista keskeisimmät pelielementit ja alkoi työstää niitä henkilöhahmoiksi ja pelin juoneksi.
Pelin pilotointi aloitettiin varhaisessa vaiheessa, ja tehtäviä muutettiin pilotoinneista saatujen kokemusten perusteella. Peliä pilotoitiin lastensuojelulaitoksissa ja kokemustaustaisten nuorten ryhmissä sekä Pohjois-Pohjanmaalla että pääkaupunkiseudulla. Myös ammattilaiset pääsivät kokeilemaan peliä, mutta pääpaino oli kohderyhmän pilotoinneissa.
