Yksinäisyys on yleinen terveyteen vaikuttava riskitekijä kaiken ikäisillä ihmisillä (Cacioppo & Hawkley, 2009). Suomessa yksinäisyyttä kokevat eniten nuoret ja vanhukset (Mesiäislehto ym. 2022; Moisio & Rämö 2007; Vaarama ym. 2014). On tutkimusnäyttöä, että yksinäisyys liittyy masennukseen ja muiden yleisten mielenterveysongelmien puhkeamiseen (Mann ym. 2022). Yksinäisyyden nähdään kytkeytyvän myös sosioekonomisiin tekijöihin, kuten matalaan koulutustasoon, työttömyyteen ja toimeentulovaikeuksiin (Moisio & Rämö 2007; Okkonen 2019; Routasalo & Pitkälä 2003; Saari 2010; Vaarama ym. 2014). Koulutuksen ja työn ulkopuolella olevilla nuorilla aikuisilla yksinäisyys on selvästi yleisempää kuin nuorilla aikuisilla keskimäärin, joten yksinäisyys kytkeytyy vahvasti syrjäytymiskehitykseen (Aaltonen ym. 2019). Pääkaupunkiseudulla maahanmuuttajataustainen väestö on kasvanut ja etniseen vähemmistöön kuuluvilla yksinäisyys on yleisempää kuin kantasuomalaisilla (FinMonik 2018-2019, FinSote 2018, THL).
Suomalaisista noin 15–20 prosenttia kokee toistuvaa yksinäisyyttä ja se on kasvanut vuodesta 2018 lähtien aina vuoteen 2022 asti (THL, Terve Suomi ilmiöraportti 2023). Yksinäisyys ei näytä laskevan koronavuosien jälkeen itsestään, vaan sen vähentämiseen tarvitaan aktiivisia toimenpiteitä. Yksinäisyyden tehokas vähentäminen vaatii Masin ja kumppaneiden (2010) metatutkimuksen mukaan sosiaalisten kontaktien lisäämistä, sosiaalisten taitojen harjoittelua, sosiaalista tukea sekä työskentelyä omien haitallisten ajatusmallien kanssa (Cacioppo & Patrick, 2008.) Näiden edellisten ratkaisujen parissa HelsinkiMissio tekee työtään yksinäisyyden vähentämiseksi ja sosiaalisen hyvinvoinnin lisäämiseksi.