Mielenterveys- ja päihdeongelmat ovat yleisiä koko Suomessa ja ongelmien on todettu yksilön lisäksi koskettavan koko perhettä. Mielenterveyteen vaikuttavat biologiset, yksilölliset, sosiaaliset ja yhteiskunnallisetkin tekijät, kuten yhteiskunnan rakenteet, resurssit sekä kulttuuriset normit ja arvot. Näin mielenterveyttä vahvistavia ja heikentäviä tekijöitä ei voida erotella toisistaan yksioikoisesti. (Kuhanen 2017, 18−19, 21.) Mielenterveyttä tarkastellaan yksilön voimavarana ja osana yhteiskunnallista hyvinvointia (Friis, Eirola & Mannonen 2004, 32). Mielenterveyttä tulisi vaalia osana kansanterveyttä, koska terveydentilan parantaminen vahvistaa koko yhteisöä (Lindholm 2004, 14).
Maailman terveysjärjestön (World Health Organization) mukaan mielenterveyden riskitekijöitä ovat ympäristön ja yhteiskunnan näkökulmasta köyhyys, ravinnon puute, työttömyys, syrjintä, väkivalta, työhön liittyvä stressi ja päihteiden helppo saatavuus. Yksilön näkökulmasta riskitekijöitä ovat lapsen kaltoinkohtelu, vanhemman mielenterveys- tai päihdeongelma, heikko opintomenestys, krooninen unettomuus tai kipu, sairaus, päihdeongelma, yksinäisyys, heikko stressin sietokyky ja ennenaikainen syntymä. Mielenterveyttä suojaavia tekijöitä ovat ympäristön ja yhteiskunnan osalta vähemmistöjen integraatio, mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa, suvaitsevaisuus, vastuunkanto, toimivat sosiaalipalvelut ja yhteisön tuki. Yksilöllisiä suojaavia tekijöitä ovat positiivinen varhainen vuorovaikutus, myönteinen minäkuva, itseluottamus, turvallisuuden tunne, ongelman ratkaisutaidot, oppimiskyky, vuorovaikutustaidot, ystävien ja perheen tuki sekä stressinhallintataidot. (WHO 2004.)
Kaikkien perheenjäsenten huomioiminen on merkittävä osa mielenterveyshoitoa, vaikka ainoastaan yhdellä perheenjäsenellä olisi mielenterveys- tai päihdeongelma. Perhe on hoidossa aktiivinen osallistuja sekä oman tilanteensa asiantuntija. Kaikilla perheillä on omia vahvuuksia, mitkä voimaannuttavat perhettä ja mitä voidaan hyödyntää hoidossa. Huomioimalla ja tukemalla perheenjäseniä parannetaan perheen hyvinvointia ja ennaltaehkäistään kuormitusta. (Kanerva & Kuhanen 2017, 190, 193.)
Vanhempien mielenterveysongelmat lisäävät myös lasten riskiä sairastua mielenterveysongelmiin ja ongelmat heijastuvat lasten mielenterveyteen ja kehitykseen. Solantauksen ja Paavosen (2009) mukaan mielenterveysongelmaisen vanhemman lapsen sairastumisriski on jopa 40–60% ja ongelmat ovat vakavampia, pitkäkestoisempia ja alkavat yleensä varhaisemmin, sisältäen myös mielenterveysongelmien useita eri muotoja useammin kuin muulla väestöllä. Vanhemman psyykkinen sairaus muuttaa usein perheen sisäisiä rooleja ja perheen vuorovaikutusta sekä heikentää arjessa selviytymistä. Sairastunut saattaa kokea syyllisyyttä omasta tilanteestaan ja käsitys vanhemmuuden taidoista on vääristynyt vaikuttaen näin lasten kanssa toimimiseen. On huolestuttavaa, jos lapsi jää huoliensa kanssa yksin tai alkaa ottamaan ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden liikaa vastuuta kotitöistä, vanhemmasta tai sisaruksista huolehtimisesta (Kouluterveyskysely 2019). Lapsen kannalta on erityinen riski, jos sairastunut vanhempi on ainoa läheinen aikuinen, perheessä on heikentynyt taloudellinen tilanne tai jos perheen sosiaalinen verkosto on kaventunut (Kansalliset syntymäkohortti 1987/1997).
Lapsen kasvu ja kehitys on turvattava tilanteissa, joissa terveys ja hyvinvointi ovat uhattuna. On yhteiskunnallinen haaste tunnistaa näihin altistavia riskitekijöitä ja puuttua niihin oikea-aikaisesti. (Lindholm 2004, 16.) Ennalta ehkäisevällä mielenterveystyöllä on merkittävä vaikutus hyvinvointiin, ja vastuu siitä on terveydenhuoltoalan lisäksi sosiaali-, opetus-, nuoriso- ja kulttuuritoimilla. Mielenterveysomaisten rooli on korostunut sairastuneen arjen kannattelijana terveydenhuoltopalveluiden muututtua avopainotteisemmiksi, ja näin ollen omaisten huomioiminen on ennaltaehkäisevää työtä ja perheen hyvinvoinnin huomioiminen on osa yksilötyöskentelyä. (Holmberg 2016, 9, 191−193.) Omaiset voivat olla korvaamaton tuki potilaalle arkielämässä ja kuntoutumisessa (Koskisuu & Kulola 2005, 72).
YK:n lapsen oikeuksien mukaan lapsia on suojeltava väkivallalta, vahingoittamiselta, laiminlyönniltä, välinpitämättömältä ja/ tai huonolta kohtelulta sekä hyväksikäytöltä. Lisäksi lapsella on oikeus ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Lastensuojelulain puolesta lapsen edun toteutuminen on perheen tukemisen tavoite. Lapsen edun toteutumista arvioidaan lain mukaan siten, mahdollistuvatko lapsen tasapainoinen kehitys, hyvinvointi, läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet, mahdollisuus saada ymmärrystä ja hellyyttä sekä iän ja kehitystason mukaista valvontaa ja huolenpitoa, taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus, turvallinen kasvuympäristö, ruumiillinen ja henkinen koskemattomuus, itsenäistyminen, vastuullisuuteen kasvaminen, mahdollisuus osallistumiseen ja vaikuttamiseen itseä koskevissa asioissa sekä kielellisen, kulttuurillisen ja uskonnollisen taustan huomioiminen. Vanhemmuus on riittävän hyvää lastensuojelun näkökulmasta, jos lapsi voi kasvaa ja kehittyä kotiympäristössään turvallisesti. (Tukiliitto, viitattu 12.10.2020.)
Mielenterveyttä edistävien ja ylläpitävien tekijöiden puute on jo itsessään riskitekijä mielenterveydelle. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten on nostettava perheiden kanssa esiin sellaisia terveyttä ja hyvinvointia tukevia asioita, joihin he voivat itse vaikuttaa. Erityisesti lasten näkökulma on huomioitava, koska lapsi ei voi itse vaikuttaa kasvuympäristöönsä. Avun tarpeen arvioiminen on ammattilaisten ja vanhempien vastuulla. (Toivosta turva -hanke 2020)
Toivosta turvaa -hankkeen kohderyhmänä ovat mielenterveys- ja päihdepalveluiden asiakkaana olevat lapsiperheet, joissa vanhemmalla on mielenterveysongelmia tai päihdeongelmia. Kansainvälisiin tutkimuksiin pohjautuen oletetaan, että Suomessakin noin 25 % lapsista elää perheessä, jossa vanhemmalla on mielenterveys- tai päihdeongelmia. 60 % masentuneiden vanhempien lapsista on alttius sairastua mielenterveyshäiriöön ennen 25 ikävuotta. Erityisessä riskissä ovat lapset, joiden vanhemman mielenterveysongelma vaikuttaa toimintakykyyn tai vuorovaikutukseen, ja oireet ovat pitkäkestoisia. (Solantaus & Paavonen 2009.)
Perhetaustan merkitys lapsen myöhäisempään hyvinvointiin on osoitettu, ja mielenterveys- ja päihdeongelmien kohdalla ylisukupolviset vaikutukset on tunnistettu monissa tutkimuksissa (Solantaus ja Paavonen 2009). Lapset tarvitsevat tukea, koska pitkäaikaiset kasvuympäristön ongelmat ja mahdollinen geneettinen alttius voivat altistaa mielenterveysongelmien kehittymiselle. Pelkästään toisen vanhemman mielenterveysongelma ei yksinään lisää lapsen sairastumisriskiä. Tutkimusten mukaan sairastumisen kannalta riskialttein tilanne on silloin, jos perimän lisäksi vanhemman sairaudella on vaikutusta lapsen ja vanhemman väliseen vuorovaikutukseen. (Solantaus & Paavonen 2007, 8−9.)
Myös muilla läheisillä ja perheenjäsenillä on riski sairastua. Valtakunnallisen omaiskyselyn (2014) mukaan 46 % läheisistä on vaarassa uupua itse. Perheissä usein sairastuneen puoliso tai muu arkeen osallistuva aikuinen ottaa suurempaa vastuuta arjen sujumisesta ja on vaarassa uupua sairastuneen rinnalla. Läheisten riskiä lisää sairastuneen heikentynyt toimintakyky, useampi sairastunut perheessä, kaksoisdiagnoosit, talousvaikeudet ja ongelmien ylisukupolvisuus. (FinFami Pirkanmaa riskikartoitustyökalu)
Oikea-aikaisella ja riittävällä tuella iso osa perheistä selviää hyvin, eivätkä vanhemman ongelmat automaattisesti määritä lasten ja läheisten myöhempää hyvinvointia. Usein jo kuulluksi tuleminen, arjen rutiinit ja perheiden omien voimavarojen vahvistaminen riittävät. Perheitä suojaa tieto siitä, miten perheenjäsenen mielenterveyden häiriö vaikuttaa juuri heidän arkeensa ja millaisilla keinoilla arjen hyvinvointia pidetään yllä. Koko perheen hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää. Se tukee yksilön toipumista ja kannattelee koko perhettä.
