Ulkomaalaistaustaisen terveyttä ja hyvinvointia kartoittaneen tutkimuksen mukaan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista maahanmuuttaneet ihmiset voivat Suomessa huonoiten. Nämä ovat esimerkiksi niitä alueita, joista Suomeen muutetaan enimmäkseen pakolaisuuden takia. Lääkärin toteamat masennus ja mielenterveysongelmat ovat näiltä alueilta muuttaneilla yleisempiä kuin valtaväestöllä (Laatikainen ym, 2020, 112). Samoin psyykkinen kuormittuneisuus, hermostuneisuus ja masentunut mieliala ovat huomattavasti yleisempiä kuin valtaväestöllä. Myös univaikeudet ovat yleisempiä Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta muuttaneilla (Partonen & Wennman 2020, 149). Samansuuntaisia tuloksia tuotti myös turvapaikanhakijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimus TERTTU (Skogberg ym, 2019). Silti nämä maahanmuuttaneet henkilöt käyttävät mielenterveyspalveluja vähemmän ja pienemmällä intensiteetillä kuin valtaväestö (Castaneda ym. 2020, 122-123).
Valtakunnallisesti yhteneväistä mallia pakolaisten mielenterveyden laajempaan kartoittamiseen kotouttamisen alkuvaiheessa ei ole. Kaikilla kiintiöpakolaisilla on toki terveydenhoitajan tekemä alkutarkastus kolmen kuukauden sisällä kuntaan tulosta ja siinä on mahdollisuus kartoittaa myös mielenterveyden haasteita ja antaa palveluohjausta (Valtonen ym. 2016). Kunnat ovat voineet soveltaa tässä erilaisia käytäntöjä. Yleensä terveydenhoitaja tekee alkuterveystarkastuksen, jonka jälkeen on myös lääkärin vastaanotto. Huomattava osa tarkastuksen sisällöstä keskittyy kuitenkin fyysisen tilanteen selvittelyyn.
Alkuvaiheen kartoitukset mielenterveyden osalta eivät tällaisenaan ole välttämättä riittäviä. Nykyisissä toimintamalleissa ei ajan- eikä muidenkaan resurssien puutteen vuoksi pystytä laajempaan tilanteen selvittelyyn eikä niitä tee mielenterveystyön ammattilainen. Castaneda työryhmineen (2020,123) suosittaa palvelujen kehittämistä ja erityisiä toimenpiteitä pakolaistaustaisten ja valtaväestön terveyserojen vähentämiseksi. Lisäksi suositellaan kehittämään palveluita kaikilla tasoilla niin, että pakolaisten mielenterveysongelmien ehkäisy, tunnistaminen ja varhainen tuki tehostuvat (Castaneda ym. 2018, 153). Maahanmuuttaneet ihmiset tarvitsevat yleensä tavanomaista kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa, pitkäaikaista ja suunnitelmallista tukea sekä totuttua enemmän ohjausta. Näihin tarpeisiin voitaisiin vastata tapaamisella, jossa mielenterveystyön ammattilainen ja pakolaisasiakas keskustelevat luottamuksellisesti mielenterveydestä, hyvinvoinnista ja asiakkaan yksilöllisestä tilanteesta.
Tällaisessa pidemmässä tapaamisessa asiakkaan olisi mahdollista saada myönteinen kokemus puhumisesta ja mielenterveystyön työskentelytavoista ammattilaisen kanssa. Tapaamiseen voisi liittyä myös psykoedukaatiota ja palveluohjausta. Siten mahdollinen stigma vähentyy ja luottamus mielenterveysammattilaisiin kasvaa – yhdessä nämä tekijät voisivat osaltaan madaltaa kynnystä hakea apua tarvittaessa. Tällaista toimintamallia tukisi myös Satinskyn työryhmineen (2019) tekemä systemaattinen katsaus, jonka tuloksissa todetaan pakolaisten palveluiden käytön yleisiä esteitä olevan kieliongelmat (jos tulkkia ei ole paikalla), mielenterveysongelmiin liittyvä stigma ja epäluottamus terveydenhuoltoa ja sen henkilöstöä kohtaan. Tärkeä este on myös ollut puutteellinen tieto mielenterveydestä, tuesta ja saatavilla olevista palveluista. Suositus onkin, että jo kotouttamispalveluissa tulisi antaa tietoa mielenterveydestä ja tukea ja ohjata tarvittaessa eteenpäin (Castaneda ym. 2018, 179).
Mallin kehittäminen saa tukea myös sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemasta uudesta mielenterveysstrategiasta (Vorma ym. 2020, 33-34). Siinä kehotetaan lisäämään perusterveyden- ja sosiaalihuollon (maahanmuuttaja/kotouttamispalvelut kuuluvat usein sosiaalihuollon alaisuuteen) mielenterveyteen suunnattuja voimavaroja ja osaamista sekä käyttämään konkreettisia yhteistyömuotoja eri toimijoiden palvelujen yhteensovittamiseksi. Alkuhaastattelun mallia on ajateltu käytettävän nimenomaan kotouttamispalveluiden ja terveydenhuollon yhteistyössä.
Palvelujen suunnittelussa ja arvioinnissa tulisi ottaa huomioon myös käyttäjien kokemukset. Mielenterveysstrategia korostaa sitä, että kulttuurisesti haavoittuville ryhmille tulee kehittää helposti saavutettavia palveluja, jotka eri toimijat ovat sovittaneet asiakkaan tilanteeseen sopivaksi. Lisäksi tavoitellaan saavutettavuuden helpottumista niin, etteivät häpeäleima, asiakkaiden omat väärät käsitykset tai syrjivät käytännöt muodostuisi esteeksi palvelujen käytölle (Vorma ym. 2020, 31). Tämä on erityisen tärkeä huomio pakolaisuuteen liittyen, koska nämä tekijät voivat nimenomaan olla esteenä mielenterveyspalvelujen käytölle. Siksi tässä kehittämistyössä on tärkeää osallistaa sekä ammattilaiset että asiakkaat itse ja hyödyntää haastatteluista saatu palaute.
Kehittämistyötä motivoivat halu testata positiivisen mielenterveyden viitekehyksen soveltuvuutta mielenterveyden selvittelyyn kotouttamisen alkuvaiheessa sekä Jyväskylän kotoutumispalveluiden oma toive kehittää nykyistä toimintamallia asiakkaan voimavarat paremmin huomioivaksi. Perinteisen länsimaisen lääketieteen sairausnäkökulman näkökulman nähtiin rajoittavan pakolaistaustaisten asiakkaiden voimaantumista ja resilienssin tukemista. Positiivisen mielenterveyden viitekehyksen toivottiin tukevan asiakasta paremmin näissä tavoitteissa.
Mallilla oli kaksi kohderyhmää: kotoutumispalveluiden alkuhaastatteluun osallistuvat ammattilaiset ja pakolaisasiakkaat. Ammattilaiset osallistettiin koko kehittämisprosessin ajan työryhmätyöskentelyssä sekä haastatteluilla ja asiakkaita osallistettiin haastatteluiden avulla. Näin saatiin kokemusperäistä tietoa mallin tueksi. Teoreettisiksi viitekehyksiksi valittiin positiivinen mielenterveys, traumainformoitu työote ja kulttuurisensitiivisyys, joiden ajateltiin hyödyttävän eniten mallin tavoitteita. Viitekehys ja kehittämisessä hyödynnetyt lähteet on kuvattu liitteissä.
